Äijeli meni ja kosi, itse asiassa kuukausi sitten jo. Pidimme asian salassa vain jotta saisimme paljastaa sen lähimpien rakkaiden ympäröimänä. Pääsiäisenä kilistimme kuohuvaa ja monessa silmässä loisti onnen kyyneleitä. Onnellisimpia olimme varmasti me, puolisko ja minä. Yhdessä nyt ja yhdessä myös tulevaisuudessa.

Sormus on tungsten-karbidia (= volframia) ja lisäksi siinä on käytetty titaania. Kovasti kehuvat, että materiaali pysyy kiiltävänä ja naarmuuntumattomana – aika näyttää onko asia todella näin. Oli muuten hankala löytää sormukset, joissa ei ole mitään hirveitä kiviä tai muita koristuksia ja jotka eivät ole keltakultaa/valkokultaa/hopeaa! Onneksi on nettikaupat.

Taustalla oleva orkidea liittyy tapaukseen. Siinä oli silloin seitsemän kukkaa.

Päivät katoavat samalla kaavalla: aamulla kukonlaulun aikaan ylös, vuorokauden parhaat (eli valoisat!) tunnit istun toimistossa, kotiin tullessa olen niin väsynyt etten saa mitään aikaiseksi. Välillä sentään raahaudun Elixiaan, mutta sielläkin meinaan nukahtaa tunnille. Viikonloppuisin nukun arkiöiden univelkoja pois, vaikka harvoin silloinkaan koisaan puolille päivin. Käyn Elixiassa jollain kivalla aamutunnilla, lauantai-iltana ehkä kotikotona saunomassa. Näen ystäviä, vietän aikaa avopuolisoni kanssa.

Ja yhtäkkiä viikonloppu on ohitse ja pitää taas kuluttaa iso osa päivästä töissä tai työmatkalla.

Remonttihommat eivät ole edenneet nimeksikään, koti näyttää edelleen siltä kuin hurrikaani olisi pyyhkäissyt yli. Tavaroita piilottelee muuttolaatikossa, ei niitä jaksa edes etsiä kun ei yhtään muista mikä voisi olla oikea sijainti. Eteisen seinässä maali näyttää teini-ikäisen akneposkelta, olohuoneen seinän tapettikerrokset ovat tiukassa kuin mitkä – näyttää vähän taideteokselta koko seinä, kun on rapsuteltu menneitä vuosikymmeniä irti. Sisustusinspiraatiota ja -ideoita olisi pää täynnä, mutta ei viitsi mitään alkaa toteuttaa ennen kuin on päästy pintojen kanssa eteenpäin. Siinä mielessä hyvä juttu, että ajatukset ehkä selkiintyvät paremmin kun on enemmän aikaa pähkäillä ja suunnitella kokonaisuutta.

Pimeitä iltoja piristämään löysin Kultajousen -70% alepöydästä kuvan punasävyiset tuikkuastiat. Olin ihastellut PartyLiten versioita ystävällä ja hetken jopa harkitsin sellaisten hankkimista itsekin, mutta sitten nämä tulivat vastaan. Köyhdyin neljänkympin sijasta kolme euroa, en valita. Eivät nämä ehkä yhtä luksusta ole, mutta ilahduttavat joka kerta ikkunalaudalla tuikkiessaan.

Bat For Lashes – Fur And Gold [2006]

Se on jännä, miten monet ottavat vauvan syliinsä aina kun siihen on mahdollisuus ja itselle koko asian ajatteleminen aiheuttaa suunnilleen unettomia öitä. Niin me ollaan kaikki erilaisia. Ehkä mäkin tästä vielä kasvan ja totun noin pieneen lapseen, kun sellainen nyt on ihan lähipiirissä.

Sanokaa hei Mömmelille! ♥

Milloin se alkoikaan muistuttaa lähestulkoon kirosanaa? Yksinäisenä sinkkuopiskelijana ehdoton inhokkipäiväni oli sunnuntai. Välttelin kotoa poistumista aina sunnuntaisin, koska silloin vastaan tuli ainoastaan pariskuntia. Ihastuneita, rakastuneita, onnellisia (tai ainakin sen näköisiä). Nykyään melkeinpä pidän sunnuntaista ja jossain määrin myös sunnuntaifiiliksestä. Mutta se maanantai, voi maanantai.

Aamulla puolisko meinasi nukkua pommiin (ehti kuitenkin töihin vain minuutin myöhässä). Vähän miehen lähdön jälkeen postiluukku kolahti Turun Sanomien joulukalenterin verran. Ei paljoa, mutta kuitenkin niin että hätkähdin puoliunestani. (Voitte varmasti kuvitella, miten mukavasti postiluukun kolahdus kaikuu puolityhjässä asunnossa kun ei ole väliovea.) Enkä saanut enää unta. Töissä väsytti, työjono ammotti tyhjyyttään, pää oli sitäkin tyhjempi. Yritin tehdä vähän jotain, sekin meni pieleen kun onnistuin poistamaan vääriä komponentteja. Kengänpohjaan oli takertunut purukumi. Lounaaksi hain subin, jonka täytevalinnassa menin metsään. Ehkä aurajuusto olisi pelastanut?

Kotiin tullessa väsytti, ahdisti ja itketti. Puolisko hakkasi jotain typerää tietokonepeliään ja pälisi kuulokkeet korvilla kaverinsa kanssa. Vedin oven kiinni ja otin torkut. Helpotti vähän. Pakastimesta löytyneet kaverit Ben ja Jerry helpottivat vähän enemmän. Aloin miettiä, onko muhun iskenyt syysmasennus tai vastaava. Rakastan jokaista vuodenaikaa ja niiden vaihteluita, mutta tänä syksynä loputon harmaus ja pimeys tuntuu normaalia vaikeammalta. Tai ehkä se on tämä keskeneräinen koti, joka stressaa ja ahdistaa.

Ei tämä oikeastaan tunnu edes kodilta, ei vielä. Mun kodissa tavarat on suunnilleen järjestyksessä eikä lattialla ole roskia. Kylpyhuoneen lavuaari ei näytä töhkäiseltä eikä tiskipöydällä ole likaisia astioita, ainakaan montaa. (toim huom. Mua ei häiritse em. asiat muiden kodeissa, mutta oman huushollini suhteen olen tarkka.) Viikonloppuna lähti eteisestä kaikki kaapit, alkuperäisen kaapiston poiston jälkeen tuli uusia ideoita ja suunnitelmat muuttuivat aika radikaalistikin. Nyt eteinen ja olohuone muodostavat jättimäisen tilan, jossa on kaikki mahdollisuudet.

Onhan täällä ollut totuttelemista. Astianpesukoneen sähköliitäntä on edelleen kadoksissa, keittiön kasaaja on ilmeisesti jättänyt sen jonnekin levyjen taakse. Jääkaappipakastin hurisee siihen malliin, että se a) hajoo kohta käsiin ja b) syö sähköä kaikkea muuta kuin energiaystävällisesti. Keittiö näyttää kivalta, mutta allastaso on ärsyttävän epäkäytännöllinen. Kylppärin loisteputki sirittää. Laminaatti on kaunista, mutta tuntuu todella kylmältä jalkojen alla.

Mutta! Täällä on ihanan viileää verrattuna edelliseen asuntoon. Täällä pystyy nukkumaan, hurraa! Ja sänky, ihana 160 cm leveä sänky uudella mahtavalla patjasetillä. Patjat muotoutuvat vartalon lämmön mukaan ja tukevat kroppaa juuri niistä kohdista kuin pitääkin. Herääminen pimeään aamuun ei edes ketuta, kun niska ei ole jumissa tai selkään satu. Taidankin tästä siirtyä suosiolla sängyn lempeään syleilyyn…

Huomenna parempi päivä ehkä?

(Pointsit sille kuka jaksoi tämän lukea kokonaan. Ei punaista lankaa, ei varsinaista asiaa, vain ajatuksia peräjälkeen ja lause kerrallaan. Joskus se menee näin.)

Siinä työnteon keskellä jäin miettimään erästä kielellistä nykytrendiä, jota tulee vastaan jo lehdissäkin: esimerkkisanoiksi voisi antaa kotoilu, kestovaippailu, tyyleily. Mikä ihmeen buumi on tehdä substantiivista verbi, joka kuulostaa kaikin puolin pöljältä? Nyt kun nuo kirjoitin niin taisi koko ihmettely lähteä juurikin tuosta kestovaippa-aiheesta… Ja hei tyttöily, sille on oikein oma taginsa Blogilistalla! En ehkä kestä.

Toinen jo pidempään mietityttänyt sana on sairausloman ns. lempinimi. Itse olen käyttänyt sanaa saikku about aina kuten täällä päin Suomea yleensäkin, mutta nyt yhtäkkiä fb-seinälläkin hyppelee vähän väliä sana saikke. Missä vaiheessa saikusta on tullut saikke vai onko se vain levinnyt pääkaupunkiseudulta myös tänne “maalle”? (Enhän mä oikeasti edes tiedä missä kyseistä muotoa on käytetty ensin, kuulostaa vaan kovin helsinkiläiseltä väännökseltä.)

Se siitä, nyt suljen suuni ja hipsin kohta tästä koneelta peiton alle vetämään unta palloon. Tälle viikolle on taas suunnitelmissa jos jonkinlaista ohjelmaa, loppuviikosta toivottavasti vähän rauhoittuu ja ehdin mahdollisesti vähän hengähtääkin. Vuorokauden kaksikymmentäneljä tuntia, ei ne vaan mihinkään tahdo riittää.

Postauksen kuvat eivät liity aiheeseen mitenkään, kunhan olivat tietokoneen uumenissa odottamassa blogiin pääsyä. Ruutuihin tallentui luonnon taidonnäytteitä kuun puolivälistä, kun kävin Salossa palauttamassa vihdoin tavarat edelliseen työpaikkaani. Välillä paistoi aurinko, välillä taas tuli vettä kuin siitä kuuluisasta ahterista. Pilvet näyttivät epätodellisilta, aivan kuin niitä olisi läiskitty säännöllisinä möykkyinä sinne tänne. Kaunista.

Savage Garden – Affirmation [1999]

Päivä 23 – Tämä saa minut voimaan paremmin

Avopuolisko, perhe, läheiset sekä ystävät – niin rakkaita ja tärkeitä kaikki. Kissat. Oma koti. Keltainen valtamerilaivani. Valokuvaus. Nauru. Liikunta. Kauniit sanat ja asiat. Websuunnittelu, HTML-tagit, CSS ja PHP-koodaus. Kevään ensiaskeleet, kesän valoisuus, syksyn kirpeät aamut, talven ensilumi. Kuohuviini. Auringonnousu kuin myös -lasku. Hyvin istuvat farkut. Syventyminen kiinnostavaan kirjaan, kun antaa mielikuvituksen laukata ja viipyy hetken tarinakuplassa. Nukkuminen oman kullan vieressä. Siivoaminen ja muut kotityöt. Hyvä musiikki. Kupponen höyryävää teetä. Viivi & Wagner -sarjakuvat.

Se, että jokaisena aamuna saa herätä tähän maailmaan.

Unelmani on elää hyvä elämä, sellainen johon itse olen tyytyväinen. Tottakai on asioita, moniakin, jotka olisin tahtonut tehdä toisin, mutta en kuitenkaan kadu mitään menneisyydessäni koettua. Konkreettisempia unelmia ovat sitten perusjutut kuten että läheiseni ja minä itse pysytään kaikki terveinä, että me äijelin kanssa joskus vielä löydetään se täydellinen oma koti, että voimme jossain kohtaa juhlia yhteiseloamme rakkaiden ihmisten ympäröimänä ja niin edelleen.

Tällekin päivälle on ollut erityiset unelmat ja toiveet. Että huollosta hakemani puhelin ei enää hajoaisi – nyt sinne meni taivaan tuuliin joitakin numeroita, viestejä sekä kuvia. Etten vain ole tulossa kipeäksi, tänään on kurkku tuntunut jotenkin karhealta. Että pääsisin johonkin reissuun, vähän ehkä kauemmaksikin kuin Helsinkiin taikka länsinaapuriin (ei sillä että niissä muka olisi jotain vikaa). Selailin taas lentojen hintoja ja eniten houkuttaisi Barcelona, Varsova/Krakova tai Berliini… Ehkäpä ensi syksynä? Passikin pitäisi muistaa uusia, niin omani kuin miehenkin. Jos vaikka kesällä pääsisi käymään jossain. Tallinnassa edes.

(Varsova, kuva we♥it.)

Jahas ja sitten suunta VoimaTotalStepiin vähän kaloreita kuluttamaan!

Se on se hetki, kun kaikki on just niin kuin pitääkin. Kun on täydellisen onnellinen, että on sinä hetkenä juuri sen ihmisen / niiden ihmisten kanssa siinä. Kun toivoo, ettei hetki menisi ohi ja katoaisi.

Sinä hetkenä voi olla missä vain ja hetki voi tulla milloin vain, se ei katso aikaa eikä paikkaa. Sohvalla kullan kainaloon käpertyneenä tuijottamassa leffaa. Rautatiesillalla katsomassa lähteviä ja saapuvia junia matkustajineen. Maalla saunan terassilla lämpimänä kesäiltana auringon värjätessä taivaan kauneimmilla väreillä. Keskellä peltoaukeaa kirkkaana talvipäivänä sukset jalassa pakkasen nipistellessä poskia. Työmatkalla kun huomaa vastaantulijoissa jotain mikä saa hyvälle mielelle – iloisia hymyjä, hassuja polvisukkia, inspiroivia tyylinosasia.

Tai se hetki voi olla Tampereella leppoisana pääsiäislauantain iltapäivänä. Herkullista ruokaa American Dinerissa rakkaiden ihmisten ympäröimänä. On Spicy Cheeseburgeria, montaa erilaista dippiä, Ben & Jerry’sia, pahvista jenkkiautoa täynnä ranskalaisia perunoita. Nälän talttuttamista, naurua, jäätelöä silmässä, pikkupoika kertomassa tomerasti mikä pöydän ääressä on hänen paikkansa.

Onneksi oli tuttua henkilökuntaa, muuten olisivat ehkä saattaneet katsoa meitä ja naurunremahduksiamme vähemmän hymyillen. Ja onneksi lauantain alkuilta oli suhteellisen hiljainen ainakin tuolla kyseisessä ruokapaikassa. ;) Naurattaa vieläkin, kun palaan päivissä taaksepäin ja muistelen tuota hetkeä.

Vaan nyt on pysyttävä tässä hetkessä ja ajateltava huomista. On aika kasata tavarat aamua ja työpäivää varten, ja sitten kaivautua peiton alle näkemään kauniita unia.

Maroon 5 – Hands All Over [2010]

Mulla oli ala- ja yläasteen vaihteessa kyllä poikaystävä (sellaisessa merkityksessä kuin 13-vuotiaalla nyt voi seurustelukumppani olla), mutta en laske sitä ensirakkaudeksi – niin pentuna ei onneksi rakkaudesta vielä tajua mitään. Ensimmäinen “oikea” rakkauteni oli poika, jonka kanssa aloin seurustella 15-vuotiaana.

Se suhde kesti viisi pitkää vuotta, mikä näin jälkikäteen katsottuna tuntuu aivan käsittämättömältä. Siis se että me ihan oikeasti pysyttiin yhdessä niin pitkään! Emme todellakaan olleet mikään ihannepari, luonteiltammekin aivan erilaisia. Riideltiin usein ja välillä melkein erottiinkin, mutta aina kuitenkin jatkettiin yhdessä. Poika oli mua pari vuotta nuorempi ja alle kaksikymppisenä se oikeasti vaikuttaa aika paljon. Suurin osa seurusteluajasta poika oli yläasteella ja mä lukiossa, yläasteen jälkeen poika sitten meni amikseen. Viimeisenä vuotena mä asuin Karjaalla, poika edelleen kotimaisemissa. Silloin ehkä vihdoin aloin aavistella, ettei suhde enää pitkälle kanna.

Mä en saanut osakseni tyttöystävän arvoista kohtelua, välillä tuntui että olin pojalle enemmänkin sisko tai vielä pahempaa – äiti. Enkä siltikään osannut päästää irti, pelkäsin kai liikaa jääväni yksin. Noiden viiden vuoden aikana muutuin sellaiseksi, etten itsekään osannut sanoa kuka ja minkälainen olen. Viimeiset teinivuodet olisi pitänyt olla sitä elämän parasta aikaa, mutta mulla ne valuivat hukkaan. Ainoa asia, jonka menneissä muuttaisin, jos se olisi mahdollista. Toisaalta, ilman kyseistä suhdetta en varmastikaan olisi se ihminen joka nyt olen.

Suhde päättyi sinä syksynä, kun muutin Jyväskylään. Kymmenen päivän sisällä menetin mamman, pappan sekä poikaystävän. Ironista kyllä, kaikista eniten surin päättynyttä suhdetta. Ehkä se oli ainut asia, joka tuli siinä kohtaa yllätyksenä – poika ei osannut tukea mua surussani vaan sen sijaan petti ja jätti. Tavallaan onneksi. Jäätyäni yksin huomasin, etten oikeasti olekaan yksin vaan mulla on ympärilläni ihana perhe ja ihania ystäviä. Ja ne ihanat ovat edelleen tallella. ♥

Tänään olisi mamman 92-vuotissyntymäpäivä. Kyseistä ex-poikaystävää en ole ikävöinyt enää vuosiin, isovanhempia kaipaan joka ikinen päivä.

(Kuvat: we♥it, 1 & 2.)

Anna Abreu – Rush [2011]

Kuolevasta itsestään ei ehkä mahdollisesti tunnu niin pahalta, mutta miten hirveästi sen täytyykään sattua jos joutuu näkemään rakkaimpansa siirtyvän ajasta ikuisuuteen. Toivottavasti sinä hetkenä unohtaa jokaisen riidan tai ikävän hetken, ja mieleen tulvahtaa sen sijaan kaikki ne hyvät muistot yhdessä. Se onni mikä oli, kun toinen oli siinä.

Jälleen on poistunut hieno ihminen tästä maailmasta. Muistutus meille jäljelle jääneille siitä, miten lyhyt ja hauras ihmiselämä loppujen lopuksi onkaan. Kunpa aina muistaisi elää päivän niinkuin se olisi viimeinen, sillä koskaan ei tiedä milloin se päivä koittaa. Eikä vain rakastaisi, vaan muistaisi myös näyttää sen rakkailleen.

Pois aurinko painui, lankesi ilta
jäi taivahan rannalle säihkyvä silta,
mut kaukaa korven tummuvan yöstä
soi laulu ihmisen työstä.
Eino Leino

Lepää rauhassa J.

Amélie Soundtrack [2001]