Ajastaika

Huh huh, mihin taas tämäkin viikko katosi? Taitaa olla niin että mitä vanhemmaksi tulee, sitä nopeammin päivät ja viikot ja kuukaudet hujahtavat ohi. Ihmettelen miten kaikki lipuu ohi, tulee juhannus ja joulu uudestaan, kuten yksi suosikkiyhtyeeni Pariisin Kevät laulaa. Välihuomautus: bändin helmikuussa julkaistu albumi Kaikki on satua on ehdottomasti yksi tämän kevään parasta kuunneltavaa. Ajastaika suosittelee!

Kulunut viikko on ollut kukkien täyteinen. Ensin puolisko yllätti totaalisesti ja eräänä iltana töistä tullessa työpöydälläni odotti mitä kaunein valkoinen orkidea! Olen monesti haaveillut orkidean hankkimisesta, mutta jättänyt sen aina hamaan tulevaisuuteen johtuen viherpeukaloni sijainnista about keskellä kämmentä. Nyt meillä opiskellaan siis vähän orkidean hoitoa, kyllähän tällaisesta kaunokaisesta tahtoo pitää huolta:

(Keittiön seinää ei ole vielä käsitelty mitenkään, toim. huom.)

Ensimmäisen kuvan ruusukimppu taas saatiin kaveripariskunnalta naistenpäivänä, kun tulivat meille sähkötöiden merkeissä. Mahtavaa kun kaveripiiristä löytyy sähkömies, joka on oikeasti ammattitaitoinen ja johon voi luottaa! Ensimmäinen tunti kun meni jälleen kerran keittiön sähköt laittaneen sähkärin virheitä korjatessa, sitten vasta päästiin itse asiaan. Huokaus. Mutta nyt on vihdoinkin sähköliitäntä astianpesukoneelle! Ensi viikolla toivottavasti saadaan sitten uusvanha (kaverilta ostettu) tiskikonekin tuotua meille, niin johan alkaa homma luistaa.

Noin muuten remontissa ollaan edetty pienin askelin, mitä nyt töiltä ja väsymykseltä on saanut tehtyä. Mies totesi jokin aika sitten, että häntäkin on jo ruvennut jatkuva kaaos ärsyttämään – ehkäpä tässä nyt alkavat hihat heilua entistä useammin? Mies kuitenkin on pomo mitä tulee remppahommiin, mä tekisin taatusti kaiken aivan päin honkia… Mä päätän värit sun muut. ;)

Hiljaa hyvä tulee, as they say. Ja eiköhän asunnosta vielä aivan meidän näköinen saada!

En ole hetkeen kirjoittanut tänne blogiin mitään kunnollista. Oikeastaan en ole kirjoittanut yhtään mitään. Tammikuu, tuo kuukausista ankein, on onneksi liihottanut suht nopeasti ohi – enää runsas viikko ja ollaan jo helmikuun puolella. Näin talven pimeydessä ylitöiden väsyttämänä olen alkanut pohtia, onko elämässä ihan oikeasti järkeä.

Päivät katoavat samalla kaavalla: aamulla kukonlaulun aikaan ylös, vuorokauden parhaat (eli valoisat!) tunnit istun toimistossa, kotiin tullessa olen niin väsynyt etten saa mitään aikaiseksi. Välillä sentään raahaudun Elixiaan, mutta sielläkin meinaan nukahtaa tunnille. Viikonloppuisin nukun arkiöiden univelkoja pois, vaikka harvoin silloinkaan koisaan puolille päivin. Käyn Elixiassa jollain kivalla aamutunnilla, lauantai-iltana ehkä kotikotona saunomassa. Näen ystäviä, vietän aikaa avopuolisoni kanssa.

Ja yhtäkkiä viikonloppu on ohitse ja pitää taas kuluttaa iso osa päivästä töissä tai työmatkalla.

Remonttihommat eivät ole edenneet nimeksikään, koti näyttää edelleen siltä kuin hurrikaani olisi pyyhkäissyt yli. Tavaroita piilottelee muuttolaatikossa, ei niitä jaksa edes etsiä kun ei yhtään muista mikä voisi olla oikea sijainti. Eteisen seinässä maali näyttää teini-ikäisen akneposkelta, olohuoneen seinän tapettikerrokset ovat tiukassa kuin mitkä – näyttää vähän taideteokselta koko seinä, kun on rapsuteltu menneitä vuosikymmeniä irti. Sisustusinspiraatiota ja -ideoita olisi pää täynnä, mutta ei viitsi mitään alkaa toteuttaa ennen kuin on päästy pintojen kanssa eteenpäin. Siinä mielessä hyvä juttu, että ajatukset ehkä selkiintyvät paremmin kun on enemmän aikaa pähkäillä ja suunnitella kokonaisuutta.

Pimeitä iltoja piristämään löysin Kultajousen -70% alepöydästä kuvan punasävyiset tuikkuastiat. Olin ihastellut PartyLiten versioita ystävällä ja hetken jopa harkitsin sellaisten hankkimista itsekin, mutta sitten nämä tulivat vastaan. Köyhdyin neljänkympin sijasta kolme euroa, en valita. Eivät nämä ehkä yhtä luksusta ole, mutta ilahduttavat joka kerta ikkunalaudalla tuikkiessaan.

Bat For Lashes – Fur And Gold [2006]

Ollaan nyt kotikotona, joulusaunassa on käyty ja ehdin nyt vielä pyörähtää koneella ennen kuin kohta istahdetaan ruokapöytään. Kissat pyörii vähän väliä jaloissa kinkuntuoksusta suunnilleen huumaantuneena, tahtovat välillä pihalle ja hetken päästä taas takaisin sisälle.

Mutta sen pidemmittä puheitta:

Kuva on muuten meidän ensimmäisestä omasta joulukuusesta Turussa, joka komeilee keskellä olohuonetta remonttitavaroiden ympäröimänä. ;) Täällä maalla jatketaan perinteisesti Samu Sirkan joulutervehdyksen parissa, joka on katsottu taatusti yhtä monta kertaa kuin on elämän varrella ollut joulujakin.

Maanantai.

Milloin se alkoikaan muistuttaa lähestulkoon kirosanaa? Yksinäisenä sinkkuopiskelijana ehdoton inhokkipäiväni oli sunnuntai. Välttelin kotoa poistumista aina sunnuntaisin, koska silloin vastaan tuli ainoastaan pariskuntia. Ihastuneita, rakastuneita, onnellisia (tai ainakin sen näköisiä). Nykyään melkeinpä pidän sunnuntaista ja jossain määrin myös sunnuntaifiiliksestä. Mutta se maanantai, voi maanantai.

Aamulla puolisko meinasi nukkua pommiin (ehti kuitenkin töihin vain minuutin myöhässä). Vähän miehen lähdön jälkeen postiluukku kolahti Turun Sanomien joulukalenterin verran. Ei paljoa, mutta kuitenkin niin että hätkähdin puoliunestani. (Voitte varmasti kuvitella, miten mukavasti postiluukun kolahdus kaikuu puolityhjässä asunnossa kun ei ole väliovea.) Enkä saanut enää unta. Töissä väsytti, työjono ammotti tyhjyyttään, pää oli sitäkin tyhjempi. Yritin tehdä vähän jotain, sekin meni pieleen kun onnistuin poistamaan vääriä komponentteja. Kengänpohjaan oli takertunut purukumi. Lounaaksi hain subin, jonka täytevalinnassa menin metsään. Ehkä aurajuusto olisi pelastanut?

Kotiin tullessa väsytti, ahdisti ja itketti. Puolisko hakkasi jotain typerää tietokonepeliään ja pälisi kuulokkeet korvilla kaverinsa kanssa. Vedin oven kiinni ja otin torkut. Helpotti vähän. Pakastimesta löytyneet kaverit Ben ja Jerry helpottivat vähän enemmän. Aloin miettiä, onko muhun iskenyt syysmasennus tai vastaava. Rakastan jokaista vuodenaikaa ja niiden vaihteluita, mutta tänä syksynä loputon harmaus ja pimeys tuntuu normaalia vaikeammalta. Tai ehkä se on tämä keskeneräinen koti, joka stressaa ja ahdistaa.

Ei tämä oikeastaan tunnu edes kodilta, ei vielä. Mun kodissa tavarat on suunnilleen järjestyksessä eikä lattialla ole roskia. Kylpyhuoneen lavuaari ei näytä töhkäiseltä eikä tiskipöydällä ole likaisia astioita, ainakaan montaa. (toim huom. Mua ei häiritse em. asiat muiden kodeissa, mutta oman huushollini suhteen olen tarkka.) Viikonloppuna lähti eteisestä kaikki kaapit, alkuperäisen kaapiston poiston jälkeen tuli uusia ideoita ja suunnitelmat muuttuivat aika radikaalistikin. Nyt eteinen ja olohuone muodostavat jättimäisen tilan, jossa on kaikki mahdollisuudet.

Onhan täällä ollut totuttelemista. Astianpesukoneen sähköliitäntä on edelleen kadoksissa, keittiön kasaaja on ilmeisesti jättänyt sen jonnekin levyjen taakse. Jääkaappipakastin hurisee siihen malliin, että se a) hajoo kohta käsiin ja b) syö sähköä kaikkea muuta kuin energiaystävällisesti. Keittiö näyttää kivalta, mutta allastaso on ärsyttävän epäkäytännöllinen. Kylppärin loisteputki sirittää. Laminaatti on kaunista, mutta tuntuu todella kylmältä jalkojen alla.

Mutta! Täällä on ihanan viileää verrattuna edelliseen asuntoon. Täällä pystyy nukkumaan, hurraa! Ja sänky, ihana 160 cm leveä sänky uudella mahtavalla patjasetillä. Patjat muotoutuvat vartalon lämmön mukaan ja tukevat kroppaa juuri niistä kohdista kuin pitääkin. Herääminen pimeään aamuun ei edes ketuta, kun niska ei ole jumissa tai selkään satu. Taidankin tästä siirtyä suosiolla sängyn lempeään syleilyyn…

Huomenna parempi päivä ehkä?

(Pointsit sille kuka jaksoi tämän lukea kokonaan. Ei punaista lankaa, ei varsinaista asiaa, vain ajatuksia peräjälkeen ja lause kerrallaan. Joskus se menee näin.)