Ajastaika

Ei mulla oikeastaan mitään sen kummempaa asiaa ollut, paitsi että koetallustelin uudet Converset tänään! Tämä ensimmäinen asu oli osittain mielessä jo kenkien ostohetkellä, oli meinaan silloin samat housut jaloissa ja kirkkaanpunainen sopii tossujen kuosiin just mahtavasti. Olin ehtinyt unohtaa sen tosiasian, että punainen ja sininen = loistoyhdistelmä! ♥

Kuvasta kiitos kanssa-asujalle.

Olen viime aikoina ihastunut housunlahkeiden nilkkamittaan, piristävää välillä vähän kikkailla jotenkin tuollaisen asun peruselementin kanssa. Myös farkunlahkeet kääräistynä on testattu, toimii! Joku päivä voisi ehkä kokeilla Natan tyyliin kääntää lahjetta taktisesti vain kerran, tosi kivalta näyttää noinkin. (Ja voi aargh, nuo Nudien farkut näyttää niin mahtavilta! En uskalla mennä edes kokeilemaan niitä, etten vain onnistu kehittämään itselleni mitään uutta wannahavemustget-juttua – joka kuitenkin päättyisi siihen, että hankin TAAS yhden uuden farkkuparin.) Tiedän joo että saatan mennä jossain aivan muissa maailmoissa aina vaateinnostuksieni kanssa, usein monet trendit kolahtavat muhun vasta siinä vaiheessa kun muut ovat jo siirtyneet seuraavaan.

Pop Art Collection Conversejen kaverina tänään oli siis päällä H&M Divided neuletakki ja housut, t-paita organic cottonia ja nahkavyö kumpikin H&M miehet. Kaulakoru (johon pitäisi käydä jossain kaupassa suihkauttamassa jotain uutta tuoksua testiin) Kaipaus, piilossa olevat mustat korvikset Pieces ja sormus Kalevala Koru. Tuon t-paidan kävin ostamassa Eevan kommenttiboksin vinkkien perusteella, itse asiassa myös mustana. Miestenosastolla peruspaitavalikoima tosiaan on parempi, joskin monet mallit ovat hartioista turhan ilmavat tällaiselle henkarihartialle. Myös kaula-aukko tuntuu usein ahtaammalta, mutta nämä ostamani ohuehkot puuvillapaidat ovat kaikeksi onneksi kaulasta normaalia vähemmän ahdistavat. Ajattelin sijoittaa paidat vaatekaapissa miehen paitapinoon ja lainailla niitä sieltä sitten kun siltä tuntuu (ja kun ovat puhtaita). Tai käyn hakemassa pari lisää, mikäli käyttökerroista aletaan tapella.

Tähän postauksen loppuun elvytelläänpä keväällä ahkeroimaani 31 päivää -haastetta, ei ole enää montaa päivää jäljellä… Koitan saada haasteen vihdoin pakettiin, niin on blogi valmis jälleen uusiin haasteisiin.

Päivä 28 – Ikävöin

Mammaa ja pappaa. Jyväskylän opiskelukavereita, joiden kanssa tulee oltua yhteyksissä aivan liian harvoin. Kissoja, vaikka pääsenkin melkein viikottain palluttamaan niitä. Inttikavereita ja tavallaan myös inttiaikaa (pasit ♥). Nuoruuden kiireettömiä kesäpäiviä, jolloin saattoi vaikka vain lukea kirjoja kaksi päivää putkeen. Viikatetta Down by the Laiturissa. Hoikempaa ulkomuotoa (en prkl vieläkään mahdu täydellisiin mustiin lempparifarkkuihini #€%&!). Kunnon yöunia. Pitkiä iltakävelyitä. Kavereita joita ei (mukamas) ehdi treffata muuten kuin a) kerran-pari vuodessa tai b) vahingossa. Vanhaa, Tarja Turusen ajan Nightwishia.

+ bonus:

En ikävöi

Teini-ikää. Menneitä suhteita tai säätöjä. Lähtemistä. Armeijan metsäleirejä. Kännäämistä. Sinkkuaikaa. Baareissa käymistä. Luteita. Näppylärakasta ihoa kasvoissani (jotain hyötyä vanhenemisesta sentään!). Vanhoja työpaikkoja. Unohdettuja hetkiä.

Veronica Maggio – Och vinnaren är… [2008]

Päivä 2 – Eka rakkaus

Mulla oli ala- ja yläasteen vaihteessa kyllä poikaystävä (sellaisessa merkityksessä kuin 13-vuotiaalla nyt voi seurustelukumppani olla), mutta en laske sitä ensirakkaudeksi – niin pentuna ei onneksi rakkaudesta vielä tajua mitään. Ensimmäinen “oikea” rakkauteni oli poika, jonka kanssa aloin seurustella 15-vuotiaana.

Se suhde kesti viisi pitkää vuotta, mikä näin jälkikäteen katsottuna tuntuu aivan käsittämättömältä. Siis se että me ihan oikeasti pysyttiin yhdessä niin pitkään! Emme todellakaan olleet mikään ihannepari, luonteiltammekin aivan erilaisia. Riideltiin usein ja välillä melkein erottiinkin, mutta aina kuitenkin jatkettiin yhdessä. Poika oli mua pari vuotta nuorempi ja alle kaksikymppisenä se oikeasti vaikuttaa aika paljon. Suurin osa seurusteluajasta poika oli yläasteella ja mä lukiossa, yläasteen jälkeen poika sitten meni amikseen. Viimeisenä vuotena mä asuin Karjaalla, poika edelleen kotimaisemissa. Silloin ehkä vihdoin aloin aavistella, ettei suhde enää pitkälle kanna.

Mä en saanut osakseni tyttöystävän arvoista kohtelua, välillä tuntui että olin pojalle enemmänkin sisko tai vielä pahempaa – äiti. Enkä siltikään osannut päästää irti, pelkäsin kai liikaa jääväni yksin. Noiden viiden vuoden aikana muutuin sellaiseksi, etten itsekään osannut sanoa kuka ja minkälainen olen. Viimeiset teinivuodet olisi pitänyt olla sitä elämän parasta aikaa, mutta mulla ne valuivat hukkaan. Ainoa asia, jonka menneissä muuttaisin, jos se olisi mahdollista. Toisaalta, ilman kyseistä suhdetta en varmastikaan olisi se ihminen joka nyt olen.

Suhde päättyi sinä syksynä, kun muutin Jyväskylään. Kymmenen päivän sisällä menetin mamman, pappan sekä poikaystävän. Ironista kyllä, kaikista eniten surin päättynyttä suhdetta. Ehkä se oli ainut asia, joka tuli siinä kohtaa yllätyksenä – poika ei osannut tukea mua surussani vaan sen sijaan petti ja jätti. Tavallaan onneksi. Jäätyäni yksin huomasin, etten oikeasti olekaan yksin vaan mulla on ympärilläni ihana perhe ja ihania ystäviä. Ja ne ihanat ovat edelleen tallella. ♥

Tänään olisi mamman 92-vuotissyntymäpäivä. Kyseistä ex-poikaystävää en ole ikävöinyt enää vuosiin, isovanhempia kaipaan joka ikinen päivä.

(Kuvat: we♥it, 1 & 2.)

Anna Abreu – Rush [2011]

Mulla on ollut selkeästi kaksi maanantaita peräkkäin. Työt ei luonnistu, kamala väsymys päällä koko ajan, pää kumisee tyhjyyttään. Hetkittäin tulee inspiraation leimahduksia, mutta väsymyksen takia ne jäävät pyörimään mielen perukoille. Yhden rästihomman sentään sain tehtyä, viiva listasta yli. Huh. Monta kohtaa tosin vielä viivaamatta.

Päivän piristys: puhelu vanhan opiskelukaverin kanssa. Soitti kuulemma vahingossa, piti kai jollekin muulle J:lle soittaa, mutta vaihdettiin kuulumisia neljänkymmenen minuutin ajan. Huippua! Voi että kun pääsisi taas Jyväskylään ja näkisi kaikkia ihania ihmisiä siellä.

Tykkään myös Felinen heittämästä haasteesta, ehkä sen takia kun yleensäkin pidän kaikista haasteista ja meemeistä ja testeistä ja gallupeista jaja… Saatan kyllä vähän luistaa siitä, että ihan oikeasti joka päivä naputtelisin vastauksen yhteen uuteen kohtaan. Aloitetaan siis.

Päivä 1 – Esittele itsesi

Olen Jose, oikealta nimeltäni Johanna, hei vaan hei! Asun Turussa kävelymatkan päässä keskustasta, kodin jaan maailman parhaimman avopuoliskon kanssa. Olen kotoisin maalta (♥) ja kaupunkilaistuin 19-vuotiaana, kun muutin vuodeksi opiskelun perässä niinkin isoon cityyn kuin Karjaa. ;) Sieltä matka jatkui Keski-Suomeen ja Jyväskylään, josta muutin alkuvuodesta ’08 takaisin synnyinseuduilleni. Koulutukseltani olen mediatekniikan insinööri ja eniten kiinnostusta sekä osaamista on webbihommiin, joiden parissa teen myös töitä. Suoritin vapaaehtoisen varusmiespalveluksen Porin Prikaatin saapumiserässä II/08, sotilasarvoni on reservin kersantti.

En juo kahvia (enkä pidä sen tuoksusta), teetä taas lipitän yleensä useamman kupillisen päivässä. Olen neuroottinen perfektionisti ja siivousaddikti, kotona välillä kuulemma vähän natsikin. Kannatan kotimaisuutta ja kierrätän niin hyvin kuin osaan ja pystyn. Useimmiten olen kaikkialta myöhässä, paitsi julkisista kulkuvälineistä ja töistä. Intti ei tähän vaivaan auttanut, vaikken siellä myöhästellytkään… Kesäisin olen motoristi, prätkäni on valtamerilaivaa muistuttava keltainen Honda CBR 600 F (vm. ’87). Olen kissaihminen ja possufani jo pienestä pitäen: possu jalkaani on jo tatuoitu ja seuraava leima tulee olemaan kissa-aiheinen.

Luonteeltani olen avoin ja enimmäkseen iloinen, puhua pälpätän enemmän kuin muut jaksavat kuunnella ja kiljahtelen innosta kivoja juttuja kohtaan. Näytän hyvin usein siltä kuin tuossa kuvassa, selitän kädet joka suuntaan viuhtoen. Tykkään kaikesta kauniista ja jollain tapaa inspiroivasta – on se sitten mielenkiintoinen persoona, taideteos, kaunis päivä, lehtiotsikon fontti, väriyhdistelmä tai vaateketjun hyvin toteutettu mainoslehtinen. Fiiliksestä riippuen mikä tahansa voi olla mielettömän inspiroivaa.

Mulla oli 10 vuotta silmälasit, mutta runsas vuosi sitten kävin laseroitavana ja nyt nenälläni keikkuu ainoastaan aurinkolasit tarvittaessa. Oi sitä vapauden tunnetta! Tietokonenörtteilyn ja prätkäilyn lisäksi harrastan Elixiaa, tämän hetkiset suosikkituntini ovat Fitness Fusion ja Elixia Power (vastaa BodyPumpia). Sain jokin aika sitten houkuteltua miehenkin mukaan ja nyt on kiva käydä treenaamassa yhdessä! Herra ei tosin enää parin tuntikokeilun jälkeen uskalla tulla mun kanssa mihinkään tunnille vaan saleilee ainoastaan, mutta eiköhän se siitä vielä muutu kun kunto ja treenausinto kasvaa.

Yksi suuri intohimoni on valokuvaus, josta haaveilin joskus ammattia mutta ymmärsin sitten ettei se ole mua varten. Kamerani on vuosi sitten hankittu Nikon D90, jota rakastan syvästi. Linssinä on yleensä 35 mm f/1.8 mutta toisinaan myös 18-105 mm f/3.5-4.5 VR -zoomi. Pikkupokkarina oranssia Canonin taskumallia Ixus 130. Intohimoksi voitaisiin ehkä laskea myös bloggaaminen (kyllä, kahdella geellä), olen kirjoittanut jonkun sorttista nettipäiväkirjaa vuodesta 2001 lähtien. Blogin kautta olen myös tavannut ihania ihmisiä, jotka ovat jääneet pysyvästi kaveripiiriini. ♥

En äänestäisi mistään hinnasta perussuomalaisia.

Lykke Li – Wounded Rhymes [2011]

Toisinaan tunnen itseni niin vanhaksi ja jotenkin niin aikuiseksi, kun tuttuja – ja myös läheisiä – ihmisiä ympäriltä alkaa nukkua pois yhä useammin. Jotkut yllättäen, toiset vähemmän yllättäen. Hiljaiseksi se vetää joka tapauksessa. Toisaalta on tietysti hyvä muistaa itsekin, että kerran täällä vain eletään ja siitä ilosta tulisi ottaa kaikki mahdollinen (ja ehkä vähän mahdotonkin) irti.

Perjantaina hyvästeltiin isotäti, äidinäidin sisko.

Aamu valkeni harmaana, mutta siitä huolimatta iltapäivällä hautajaisten alkaessa aurinko tanssitti säteitään syksyn värjäämässä maisemassa. Sekin väriloisto alkaa hiljalleen olla pelkkä muisto, puut ovat melkein jo kaikki pudottaneet lehtensä ja tönöttävät nyt alastomina sijoillaan, pehmeää valkoista lumivaippaa odottaen. Siihen on vielä aikaa.

Siunaustilaisuus Ylösnousemuskappelissa oli kaunis – olisi tosin ollut vaikeaa muuta ollakaan siinä ympäristössä. En ollut aiemmin käynyt paikassa ja se oli kieltämättä aika vaikuttava, kun yleensä hautajaisten yhteydessä ajattelee ensimmäiseksi suuria ja hämäriä kivikirkkoja (jotka toki ovat omalla tavallaan upeita). Ylösnousemuskappelissa yksi seinä oli kokonaan ikkunoita, ja iltapäivän valo tulvi sisään yllättävänkin kirkkaasti.

Olin lupautunut kuvaamaan kirkossa, ja kirkas auringonvalo oli suht vaikea vastus. Tunnelmaa luomaan täydellinen, mutta muistokukkia jättävien ihmisten tallentamiseen hankala. Onneksi multa ei odotettu mitään täydellistä suoritusta, kun en kerran ole ammattivalokuvaaja vaan pelkkä harrastelija. Riitti, että tein parhaani.

Haudalla laulettiin isotädin suosikki, Maa on niin kaunis. Vaikken ole mitenkään uskonnollinen, virsissä on jotain taianomaista. Jouluajan virsissä erityisesti, niistä olen muistaakseni joskus vanhan blogin aikana kirjoittanutkin. Ei muuten ole enää pitkä aika jouluun…

Normaalisti en laittaisi blogiini hautajaisaihetta kuvaa, mutta nyt teen poikkeuksen. Tahdon jakaa tämän mielettömän valonsäteiden tanssin sekä muistuttaa, ettei kannata kieltäytyä mikäli joskus tulee tilaisuus käydä Ylösnousemuskappelissa. Katsokaa nyt:

Hyvää matkaa, isotäti, minne ikinä päädytkin. ♥