Ajastaika

Vuorossa kirjeitä talvisodasta, osa kolme.

- - En nyt ole aivan tulilinjalla vaikkakin lähellä sitä, tykistön kranaattitulessa ollaan kyllä joka päivä. Tänäänkin oli kova tykkituli, ainakin tästä ammuttiin ryssän puolelle eri tavalla, ryssä ei niinkään paljoa tänne ampunut. Kyllä tähänkin hommaan pian tottui, sen kuulee hyvin kun vihollisen puolelta tulee kranaatti niin ei muuta kun maahan vaan niin ei siitä sen kummempaa juuri tule. On täällä joku mies kyllä saanut siruista vammoja, ei sentään meidän komppaniasta.

Me olemme täällä teltoissa mitkä ovat maahan upotetut. Varustustöitä tehdään välillä ja ollaan valmiina ryssäää vastaan milloin vaan. Tänäänkin oli ryssä kovasti hyökännyt, mutta sai hyvin lämpimän vastaanoton ja täytyi lähteä pakoon. - - Viljolta en ole saanut mitään tietoja, vaikka olenkin hänelle kirjoittanut. Oletteko te saanut mitään kirjettä häneltä?

Kaksi viikkoa pikkuveljen kaatumisen jälkeen Väinöllä ei edelleenkään ollut mitään aavistusta asiasta, mahtoikohan olla kotiväelläkään. Saattaa hyvinkin olla, että tieto nuoremman veljeksen kaatumisesta saavutti kotiväen samoihin aikoihin isoveljen kirjeen kanssa.

- - Meidän tähtemme siellä ei tarvitse olla mitenkään huolissaan, kyllä me täällä hyvin pärjäämme. Kyllähän täällä nyt on vaarallisempaa kuin ehkä siellä. Täällä on sellainen mielipide, että kunkin elämä on ennakolta määrätty eikä täällä sodassakaan kuole, jos niin ei ole määrätty.

Tämä kirje jäi viimeiseksi Väinön kirjeeksi, sillä päivälleen 71 vuotta sitten 21. joulukuuta hänen sotansa oli ohi. Tarina kertoo, että Väinön ryhmä oli jäänyt mottiin bunkkeriin venäläisen tankin pitäessä konekiväärillä oviaukkoa tähtäimessään. Joukkueenjohtaja oli kysynyt, että eikös kersantti Pietilä uskalla mennä heittämään kranaattia. Väinöhän uskalsi. Hän uhrasi henkensä, sai tuhottua tankin ja loppuryhmä pelastui.

Terveisiä vaan täältä, hyvin minä täällä jakselen kuten tähänkin asti. Aika täällä menee mukavasti, väliin on kuin elokuvissa. Ryssä myös näyttelee itseään päivisin, ei sitä täällä paljoakaan hämmästellä vaan annetaan niin että soi. Vaikkei niistä tässä sovi paljon kirjotella. Mutta sen voin sanoa ettei täällä kukaan ryssää pelkää.

No niin saan kiittää taas paketista jonka Airikkala toi. Sain äskettäin myös Viljolta kirjeen, hän voi hyvin siellä. Nyt olemme taas teltoissa mikä taas vaihteeksi on mukavaakin sillä teltassa on terveellistä asua kun on pihkan tuoksuisia hakoja alla eikä vilua tarvitse kärsiä, väliin on liiankin lämmintä. Ilma täällä on talvinen, pieni pakkanen vaan vallitsee ja lunta on keliksi asti.

Niin en minä nyt osaa kirjottaa tähän paljon muutakaan. Toivon että Matti ja Antti tervehtyvät ja muistakaa että pysytte rauhallisina, täällä ei ole mitään hätää.

Voikaa hyvin.

Kuulumisia talvisodan rintamalta, osa kaksi. Ajattelin laittaa näitä kätköistä löytyneitä joulukuun tekstejä tällä tavalla tasan 71 vuotta myöhemmin, selvästi vähemmän niitä oli kuin ennen marraskuun viimeistä kirjoitettuja kirjeitä. Ehkä jossain vaiheessa naputtelen niitä vanhempiakin tekstejä tänne vielä.

Sodan alettua tiedonkulku ei ilmeisesti ollut kovinkaan kummoista ja tuosta tekstistä ainakin voi päätellä, ettei pikkuveljen kaatumisesta ollut mitään tietoa – eikä välttämättä ollut kotiväelläkään vielä tuossa vaiheessa. Tämän (ja myös tulevien kirjeiden) kirjoittajana on siis vanhempi veli Väinö, 25-vuotias kersantti.

Viikonloppuna kotikotona tyhjensimme edesmenneille isovanhemmilleni kuuluneen mökin vintin pienimuotoisen remontin tieltä. Pääasiassa vintillä oli ollut kaikenlaista roinaa, joiden säilyttämisen tarkoitusta ei tiedä kukaan, mutta eräästä muovipussista löytyi oikea aarre. Pieni pinkka nyt jo hieman kellastuneita kirjeitä, päivätty vuosina 1938-39. Kaikissa leima “kenttäpostia“.

Isäni puolen vanhemmat olivat sitä ikäluokkaa, että olivat kumpikin sotaveteraaneja. Mamma (synt. 1919) palveli rintamalla lottana, muutaman vuoden nuorempi pappa joutui palvelukseen vasta Lapin sodan aikaan. Lapsena olemme tietystikin kuulleet yhden jos toisenkin tarinan sota-ajasta, monet useampaan kertaan. Mamman lottamerkkikin on edelleen tallella.

Löytyneitä kirjeitä ja kortteja kukaan meistä, ei edes iskä, ollut nähnyt aiemmin. Tuntui käsittämättömältä pitää käsissään paperia, johon itselleni tuntemattomaksi jäänyt sukulainen on raapustanut kuulumisiaan rintamalta – enimmäkseen kirjeet olivat parilta kuukaudelta ennen sodan syttymistä mutta muutama myös sodan jo alettua. Ne käsittelivät kuulumisia yleisesti, esimerkiksi mitä ja miten paljon sotilaat olivat saaneet syödäkseen ja millaisissa oloissa sillä hetkellä majoittuivat. Posti kulki ilmeisesti kumpaankin suuntaan, sillä useassa tekstissä oli kiittelyä kotipuolesta saadusta paketista.

28. marraskuuta vuonna 1939 pikkuveljelleen (eli pappalleni) osoitetussa postikortissa, samana syksynä vasta aliupseerikurssin suorittanut 23-vuotias Viljo kirjoitti näin:

Terveiset täältä jostain. Suuret kiitokset siitä paketista jonka sain tänä aamuna. Minä voin täällä hyvin, toivon myös hyvää vointia teille sinne.

Kaksi päivää myöhemmin, päivälleen 71 vuotta sitten, syttyi talvisota. Se on myös päivä, joka on kaiverrettu Viljon muistolaattaan sankarihaudalla. Nuori alikersantti antoi henkensä isänmaan puolesta jo heti alkuvaiheessa. Toinenkin tarina olisi, vanhemmasta veljestä, mutta siitä lisää toiste. Kiinnostaako ketään muuten edes tällaiset jutut? Muuta kuin itseäni, siis.

Agnes Pihlava – Redemption [2009]