Ajastaika

Muistin yhtäkkiä nähneeni viime yönä unta että joku, en muista kuka, oli miettinyt bloggaamisen aloittamista ja mä tietysti kannustin, että joojoo nyt blogi pystyyn. Tarjouduin jopa tekemään ulkoasun, mikäli hän joskus päättäisi todella perustaa oman blogin. Nyt kyllä vähän vaivaa se, kuka kumma oikein oli kyseessä… Vai olikohan tämä edes unta?

Olen viime aikoina nähnyt muutenkin ihan kummallisia unia, enimmäkseen jollain tapaa armeijaan tai sieltä tuttuihin ihmisiin liittyviä. Milloin mut on yhtäkkiä passitettu takaisin inttiin, milloin olen kertaamassa, milloin kadottanut vaununi ja ryhmäni… Ehkä se on tämä aika vuodesta, heinäkuussa oli kaksi vuotta lähtö sekä vuosi sitten paluu. Intti oli silloin pari vuotta takaperin mun unissa monta kuukautta ennen varsinaista palvelukseenastumista, vaikken edes osannut kuvitella minkälaista siellä todella olisi. Jotain mun alitajuntani kuitenkin tahtoi keksiä, mutta sitä en muista miten hyvin unet lopulta vastasivat todellisuutta.

Vielä yksi kaunis, joka kerta koskettava lainaus kappaleesta nimeltä Hetken tie on kevyt. Tämä Tehosekoittimen biisi tuli mulle tutuksi keväällä ’05, kun tapasin erään bändistä diggaavan pojan ja hengailtiin kevät yhdessä. Se suhde kaatui mun kypsymättömyyteeni, mutta suhde Tehikseen on säilynyt. Sama häiskä muuten tutustutti mut bändiin nimeltä Viikate viemällä mut keikalle niitä kuuntelemaan – se oli suuren rakkaustarinan alku.

Kun yössä yksin vaeltaa,
Voi kaltaisensa kohdata
Ja hetken tie on kevyt kaksin kulkea.

Joskus nuo lauseet itkettivät yksinäisyydestä, nyt ne voisivat itkettää onnellisuudesta. Onneksi meidän yhteinen tiemme kestää pidempään kuin hetken. ♥

Tehosekoitin – Golden Greats [2002]

Makuuhuoneen tavarat on pakattu, suurin osa viety jo pois. Keittiön kaapeista puolet on tyhjiä, toinen puolikas vielä pakkaamatta laatikoihin – se tapahtuu todennäköisesti tänään illalla. Kirjoituspöytä tyhjennetty ja pakattu, lehtikasat on vielä olohuoneessa käymättä läpi. Miten sitä raaskisi heittää pois ihania kiiltäviä aikakauslehtiä, täynnä upeita kuvia? Hauskin osa lehtipinossani – joskaan ei edeltävään kuvaukseen täysin soveltuva – on taatusti muutama numero IN-nimistä lehteä, jota julkaistiin joskus 90-luvun lopulla ja/tai 2000-luvun alussa. Niille jaksaa näin kymmenen vuotta myöhemmin hihitellä kerta toisensa jälkeen.

Pitää ehkä ruveta harkitsemaan kattavaa luopumista vaatteista ja tavaroista, uusistakin. Työkkäri päätti evätä multa kaikki työttömyysetuudet, koska mukamas työllistyn kokopäiväisesti toiminimeni kanssa. Mielenkiintoinen näkökanta, ottaen huomioon että esimerkiksi tässä kuussa olen tehnyt toiminimellä töitä muutaman tunnin eikä siitä todellakaan tienaa sellaisia summia, joita nykyään pelkkään normaaliin elämiseen tarvitaan. Puhumattakaan siitä, että olen useaan otteeseen ilmoittanut etsiväni nimenomaan kokopäivätyötä – sehän ei olisi mahdollista, mikäli toiminimeni työllistäsi mut täysin. No, ei kai siinä mitään, jos olisivat työkkärissä osanneet heti alkuun sanoa, ettei kannata edes yrittää saada etuuksia toiminimen ollessa olemassa. Sen sijaan odotin viisi pitkää viikkoa tuota hylkäävää päätöstä, minkä ajan olisi voinut hyödyntää paremminkin.

Työrintamalla ei näy mitään uutta. Hakemuksia olen näpytellyt tasaiseen tahtiin, osaan soitellut perään, yrittänyt saada jalkaa oven väliin. Toistaiseksi ovi on vedetty joka kerta nenän edestä kiinni. On niin vaikea ymmärtää, ettei innokasta korkeakoulutettua nuorta kukaan tahdo palkata eikä edes antaa mahdollisuutta haastattelun muodossa. Valitaanko haastateltavat nykyään arpapelillä? “Tuolla on kiva sukunimi, otetaan se haastatteluun. Joo ja tuo, sillä on hauska puhelinnumero. Tämänkin voisi kutsua, sen nimikirjaimista tulee sana HUI.” Olisi oikeasti mielenkiintoista joskus kuulla, miten työnantajat (tai rekryfirmat) käsittelevät saapuneita hakemuksia.

Näin viime yönä unta, että lähdettiin koko perheen voimin telttailemaan. Jostain syystä kuitenkin päädyttiin Meksikoon. Kauppoihin ei ollut leiripaikaltamme pitkä matka ja eräästä kaupasta löysin täydellisen Meksiko-oppaan, jota kuitenkin joku tyttö yritti multa huijata itselleen. Selvisin kirjataistelusta voittajana, mutta lähtiessäni kaupasta laukustani putosi pari äidin kutomia villasukkia. Pöllijätyttö nauroi ja pilkkasi mua, että olinko mä ihan pipi päästäni kun olin ottanut Meksikoon mukaan villasukat. Tokaisin jotain takaisin ja lähdin kaupasta, ulkona oli jo ihan pimeää. Juostessani takaisin leiripaikkaamme havahduin hereille. Myöhemmin näin jotain muutakin unta, varmaan yhtä kummallista, mutta sitä mä en (onneksi?) muista.

Vielä aivan totaalisen offtopicina: miksi Valiojäätelön litran jäätelöpaketit ovat niin hankalasti avattavia? Muistan vielä elävästi, kun kyseinen pulju vaihtoi toimivan perusavaussysteemin nykyisenlaiseksi. Verrattuna vanhaan se oli käytettävyydeltään todella surkea, ja sitä se on edelleen. Pointsit Ingmanille, joka on säilyttänyt mekanismin samanlaisena vuosikaudet.