Ajastaika

Päivä 15 – Unelmani

Unelmani on elää hyvä elämä, sellainen johon itse olen tyytyväinen. Tottakai on asioita, moniakin, jotka olisin tahtonut tehdä toisin, mutta en kuitenkaan kadu mitään menneisyydessäni koettua. Konkreettisempia unelmia ovat sitten perusjutut kuten että läheiseni ja minä itse pysytään kaikki terveinä, että me äijelin kanssa joskus vielä löydetään se täydellinen oma koti, että voimme jossain kohtaa juhlia yhteiseloamme rakkaiden ihmisten ympäröimänä ja niin edelleen.

Tällekin päivälle on ollut erityiset unelmat ja toiveet. Että huollosta hakemani puhelin ei enää hajoaisi – nyt sinne meni taivaan tuuliin joitakin numeroita, viestejä sekä kuvia. Etten vain ole tulossa kipeäksi, tänään on kurkku tuntunut jotenkin karhealta. Että pääsisin johonkin reissuun, vähän ehkä kauemmaksikin kuin Helsinkiin taikka länsinaapuriin (ei sillä että niissä muka olisi jotain vikaa). Selailin taas lentojen hintoja ja eniten houkuttaisi Barcelona, Varsova/Krakova tai Berliini… Ehkäpä ensi syksynä? Passikin pitäisi muistaa uusia, niin omani kuin miehenkin. Jos vaikka kesällä pääsisi käymään jossain. Tallinnassa edes.

(Varsova, kuva we♥it.)

Jahas ja sitten suunta VoimaTotalStepiin vähän kaloreita kuluttamaan!

Päivä 2 – Eka rakkaus

Mulla oli ala- ja yläasteen vaihteessa kyllä poikaystävä (sellaisessa merkityksessä kuin 13-vuotiaalla nyt voi seurustelukumppani olla), mutta en laske sitä ensirakkaudeksi – niin pentuna ei onneksi rakkaudesta vielä tajua mitään. Ensimmäinen “oikea” rakkauteni oli poika, jonka kanssa aloin seurustella 15-vuotiaana.

Se suhde kesti viisi pitkää vuotta, mikä näin jälkikäteen katsottuna tuntuu aivan käsittämättömältä. Siis se että me ihan oikeasti pysyttiin yhdessä niin pitkään! Emme todellakaan olleet mikään ihannepari, luonteiltammekin aivan erilaisia. Riideltiin usein ja välillä melkein erottiinkin, mutta aina kuitenkin jatkettiin yhdessä. Poika oli mua pari vuotta nuorempi ja alle kaksikymppisenä se oikeasti vaikuttaa aika paljon. Suurin osa seurusteluajasta poika oli yläasteella ja mä lukiossa, yläasteen jälkeen poika sitten meni amikseen. Viimeisenä vuotena mä asuin Karjaalla, poika edelleen kotimaisemissa. Silloin ehkä vihdoin aloin aavistella, ettei suhde enää pitkälle kanna.

Mä en saanut osakseni tyttöystävän arvoista kohtelua, välillä tuntui että olin pojalle enemmänkin sisko tai vielä pahempaa – äiti. Enkä siltikään osannut päästää irti, pelkäsin kai liikaa jääväni yksin. Noiden viiden vuoden aikana muutuin sellaiseksi, etten itsekään osannut sanoa kuka ja minkälainen olen. Viimeiset teinivuodet olisi pitänyt olla sitä elämän parasta aikaa, mutta mulla ne valuivat hukkaan. Ainoa asia, jonka menneissä muuttaisin, jos se olisi mahdollista. Toisaalta, ilman kyseistä suhdetta en varmastikaan olisi se ihminen joka nyt olen.

Suhde päättyi sinä syksynä, kun muutin Jyväskylään. Kymmenen päivän sisällä menetin mamman, pappan sekä poikaystävän. Ironista kyllä, kaikista eniten surin päättynyttä suhdetta. Ehkä se oli ainut asia, joka tuli siinä kohtaa yllätyksenä – poika ei osannut tukea mua surussani vaan sen sijaan petti ja jätti. Tavallaan onneksi. Jäätyäni yksin huomasin, etten oikeasti olekaan yksin vaan mulla on ympärilläni ihana perhe ja ihania ystäviä. Ja ne ihanat ovat edelleen tallella. ♥

Tänään olisi mamman 92-vuotissyntymäpäivä. Kyseistä ex-poikaystävää en ole ikävöinyt enää vuosiin, isovanhempia kaipaan joka ikinen päivä.

(Kuvat: we♥it, 1 & 2.)

Anna Abreu – Rush [2011]

Olen sen verran paljon työviikon uuvuttama, ettei ajatus näin perjantai-illalla oikein enää kulje. Siksipä en tällä kertaa naputtele mitään sen kummempaa tarinaa, vaan jaan kanssanne Felinen mulle naamiksen puolella laittaman överisöpön kuvan. Ja niin parani possufanin päivä kertaheitolla! Oli pakko laittaa kuva työkoneen taustakuvaksikin, hymyilyttää pakostikin joka kerta kun sen näkee. :)

(Kuva: we♥it)