Ajastaika

Parvekkeella purkkiruusu pukkasi jälleen esiin uuden, kauniin vaaleanpunaisen kukan.

Kuten kuvasta näkyy, parvekkeen kuumuudessa osa keskellä olevista lehdistä on muuttanut väriään kellertäväksi, osa pudonnut jo poiskin. Myös jo parhaimmat hetkensä nähneet kukat ovat jännästi vaihtaneet väriä, ikään kuin vaaleanpunaisuus olisi valunut pois ja jäljelle jäänyt ihan vähän pinkahtava vaaleankeltainen. Hassua.

Synttärikekkereille ostamani ruukkubasilika jaksaa porskuttaa sekin. Uutta lehteä tupsahtaa ilmoille sellaista tahtia, että meillä on nykyään vähän jokaisessa ruuassa basilikaa. Ennen onnistuin aina tukehduttamaan yrtitkin vedellä, mutta jokin aika sitten tajusin sen: basilika tarvitsee vettä runsaasti mutta ei suoraan multaan vaan ruukkuun (tässä tapauksessa pääkallokulhoon). Ruukusta myös näkee helposti onko yrtti ollut janoinen, lisää vettä annan vain jos astia on täysin kuiva.

Puolisko unohti, että olimme sopineet menevämme tänään kaupungille syömään, joten ajattelin sitten lähteä fillaroimaan Skanssiin. Meinasin ensin mennä kuitenkin johonkin sapuskalle, mutta ei huvittanut yksin mennä enkä keksinyt ketään kenet olisin voinut soittaa kaveriksi. Tuli niin yksinäinen olo, että päätin sitten tehdä jotain muuta. Tällaista se joskus on, parisuhteessakin.

Päivä 29 – Tähän pyrin

Onnellisuuteen ja muiden kunnioittamiseen. Siihen että punnitsen asioita eri näkökulmista enkä jämähdä yhteen. Koitan olla posiviinen, suvaitsevainen ja ajatella myös muita kuin itseäni. Aina kaikki nämä em. kohdat eivät toteudu, mutta niistä kerroista oppineena yritän toimia seuraavalla kerralla paremmin.

Pyrin elämään niin, ettei tarvitse katsoa taakse ja katua tekemisiä tai tekemättä jättämisiä.

Lukaisin muutama päivä sitten loppuun Ron McLartyn teoksen Polkupyörällä ajamisen taito, jonka satuin löytämään joulun alla kotipaikkakuntani kirjastosta. Kyseinen kirja on tullut vastaan muuallakin kuin tuossa linkkaamassani blogikirjoituksessa, joten siitäkin syystä oli mielenkiintoista saada opus luettavaksi. Ja olipa kansikuvakin jopa silmääni miellyttävä.

Alku oli ehkä hieman tahmeaa, mutta sitten kun tarinaan pääsi sisään ei lukemista olisi malttanut lopettaa lainkaan. Oli muuten mulla nyt jo toinen kirja putkeen, jossa hypitään hyvin selkeästi nykyhetken ja menneisyyden välillä. Alkuun olin jotenkin ihan ulalla henkilöistä ja tapahtumista, mutta kirjan edetessä mielessä pyörineet kysymykset onneksi alkoivat saada vastauksia.

Päähenkilö Smithy oli toisaalta sympaattinen kaveri, mutta toisaalta ärsyttävän aikaansaamaton alistuja – tai siis oli ainakin ennen ollut. Sellainen syrjäänvetäytyvä nahjus, joka kohauttelee kaikelle välinpitämättömästi olkiaan eikä tee vapaa-ajallaan muuta kuin löhöä, kännää ja mässytä. Vaikka siitähän tarina juuri kertoi, miten Smithyn elämä sai yhtäkkiä täysin uuden käänteen – ja hyvä niin. Se on itsestä kiinni onko kerran nahjus aina nahjus.

Se on kyllä pakko myöntää, että kirjan luettuani aloin haaveilla keväästä ja polkupyöräilystä… Sain viime syksynä uuden (= tädin vanhan) fillarin niin myöhään, etten ehtinyt kovin montaa lenkkiä tehdä ja nyt talvella en ilman nastarenkaita viitsi edes kokeilla. Sitä odotellessa.

* * * * * * * * *

Edelliset kirjat on jo palautettu kirjastoon ja uusia lainattu tilalle, seuraavaksi menenkin valitsemaan yhden niistä ja pakkaan sen mukaan viikonlopun pikavisiitille länsinaapuriin. Huomenna lähdetään K-serkun kanssa alkuillasta seilaamaan, lauantaipäivä vietetään Tukholman aletarjontaa tutkaillen ja sunnuntaina tullaan takaisin. Eipä siis muuta kuin viikonloppuja & adjö!

Kat DeLuna – 9 Lives [2007]

Iski taas ihan yhtäkkiä kamala ahdistus. Elämä on niin mullinmallin, ettei välillä meinaa millään jaksaa tarpoa eteenpäin. Teen töitä suhteellisen vähän, mutta silti niitä tuntuu olevan liikaa. Ehkä mä olen väärällä alalla? Yksin ollessa kaikki vastuu on itsellä ja toisinaan se tuntuu turhan suurelta taakalta. Tietysti se on positiivista, ettei sentään tarvitse itsensä lisäksi kantaa huolta kenestäkään toisesta… Mutta olisihan se kiva, jos asiat voisi jakaa jonkun kanssa.

Nyt menen tiskaamaan, sitten pakkaan loput tavarat kasaan ja hyppään prätkän selkään. Tänään suuntana Tampere, jonne menen illaksi Akkikia moikkaamaan. Huomisaamuna matka jatkuu kohti Seinäjokea, jossa vietän seuraavan vuorokauden rokkaillen. Saa tulla moikkaamaan, jos sattuu mut reissulla bongaamaan! :)

Loppuun vielä eilinen leffa-asu:

Silmälasit / Miu Miu
Mustat pallokorvikset / Ninja
Halpishelmet / jostain markkinoilta tms.
Mekko, vyö, jakku, laukku / H&M
Kukka rintapielessä / Seppälä
Sukkikset / Lindex
Korkokengät / Anttila

Hauskaa viikonloppua kaikille!

The Kooks – Konk [2008]

Mihin päivät oikein katoavat?! Aika tuntuu kiitävän hirmuista vauhtia eteenpäin ilman, että sitä oikein edes ehtii tajuta. Viime vuonna kesän häviäminen johonkin oli ihan ymmärrettävää, kun oli täysin erilainen elämäntilanne, mutta tänä kesänä en kyllä pysty käsittämään. Mä en tee oikein muuta kuin jumita yksikseni, välillä käyn treenaamassa ja siskon luona telkkaria katsomassa sekä kotikotona. Siviiliaamutkin sen kun vähenevät, tänään jäljellä enää 27 aamua. Tässähän alkaa pikku hiljaa jännitys nostaa päätään. ;)

Näin syntymäpäivän kynnyksellä (täytän siis sunnuntaina vuosia) sitä tuntee väistämättä itsensä niin kovin vanhaksi. Lähinnä iän karttumisen huomaa siitä, että samaa ikäluokkaa olevat alkavat perustaa yhteisiä koteja sekä lisääntyä. Omalla kohdalla se tuntuu vielä todella kaukaiselta! Huolimatta pian mittariin pamahtavasta 24 ikävuodesta mä koen joissain asioissa olevani ihan samanlainen kuin alle kaksikymppisenäkin.

Iso osa samanikäisistä seurustelee, monet asuvat avoliitossa, jotkut ovat ehkä naimisissakin jo. Mä en parhaalla tahdollanikaan pysty kuvittelemaan itseäni mihinkään edellä mainituista, lähinnä edellisen suhteen seurauksena. Vastoin kaikkia luulojani viime keväänä mun elämässä loksahti tietyt palaset kohdalleen ja löysin itseni avoliitosta vain kuukauden seurustelun jälkeen. Olin niin rakastunut ja onnellinen, ettei mikään olisi saanut mun maailmaa järkkymään. Jossain vaiheessa kuitenkin alkoi ahdistaa, tuntui kuin en olisi saanut hengitettyä vapaasti. Lopulta mulla ei enää ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä.

Olen useasti pohtinut, missä oikein meni pieleen. Enkö vain ollut valmis jakamaan elämääni toisen kanssa? Oliko ihminen ehkä “väärä” mulle? Ei se kuitenkaan täysin väärä voinut olla, koska uskalsin tapojeni vastaisesti heittäytyä täysillä suhteeseen. Ensimmäiset kuukaudet tuntuivat lähes täydellisiltä, etten oikein vieläkään voi käsittää, miten asiat lopulta menivät niin kuin ne menivät. Jos mä en onnistunut siinä suhteessa, voinko ikinä onnistua missään muussakaan? On vaikea uskoa, että mua odottaisi jossain jotakin vielä parempaa.

Hulluinta varmasti on se, miten hankalaa mun on ollut päästää irti menneistä. Huolimatta siitä, että itse lähdin suhteesta ajatellen tekeväni oikean ratkaisun, löydän itseni toisinaan vieläkin muistelemasta viime kesää kyyneleet silmissä. Tiedän, että näin sen pitikin mennä ja että mua odottaa erilaiset ihmiset ja haasteet tulevaisuudessa, mutta siltikään ei ole helppoa unohtaa niitä vahvoja tunteita, joita silloin tunsin. Aina ei mee nallekarkit tasan, kuten sanotaan.

(Kuvat Turun Tuomiokirkon luona viime viikolla esillä olleesta Kaisa Salmen Gerberauni-taideteoksesta sekä tietysti Tuomiokirkko itse, kaikki omasta kamerastani lähtöisin.)