Olin tiistaina iskän mukana Alastaron moottoriradalla, kun siellä oli RaMP:n ratavuoro. Itse en päässyt ajamaan (hidas ryhmäkin oli turhan nopea mulle), mutta iskä parempana ja kokeneempana kuskina ulkoilutti Cebaria. Olin ottanut Nikonin mukaan pidemmällä putkella varustettuna, joten mun aika kului pääasiassa radalla kulkevia pyöriä kuvaillen.
Edellisen kerran taisin käydä rata-ajoa kuvaamassa, kun olin juuri saanut hyppysiini upouuden digijärkkärini. Toisin sanoen kolme vuotta takaperin siis. Silloin otin ensiaskeleita Nikonin kanssa ja jälki oli – kuten arvata saattaa – suhteellisen haparoivaa. Netissä julkaistavaksi kelpuutin vähän päälle 20 otosta, en tosin muista yhtään miten paljon ruutuja napsin. Kyseisen keikan kuvasaalis on muuten edelleen nähtävissä Flickrissä, kaikesta huolimatta olen kuvat säilyttänyt julkisina.
Kolmessa vuodessa olen kehittynyt sen verran, että julkaisuun asti selviytyi melkein 100 kuvaa. Kaiken kaikkiaan olin täyttänyt muistikorttia vajaan 400 ruudun verran, joista osa tosin oli yleiskuvaa ynnä muuta ei varsinaisesti yksittäisiin prätkiin liittyvää otosta. Kehitystä siis on, että esimerkiksi tällaisesta tilaisuudesta kelvollisia kuvia on jo neljäsosa!
Alkuviikko meni mukavasti vailla huolen häivää, mutta loppuviikko on valitettavasti ollut hieman synkempää. Työrintamalla näyttää huonolta enkä ole kymmenistä hakemuksista huolimatta onnistunut hommaamaan itseäni edes mihinkään haastatteluun. Kulta täytti yhden työhakemuksen mun kehoituksestani erääseen paikkaan, johon itsekin olin hakenut – arvatkaa vaan kumpi meistä pääsi haastatteluun? En ainakaan mä. Ilmeisesti mä olen ylikoulutettu tiettyihin duuneihin, joihin ihan oikeasti tahtoisin. Omalle alalle taas on aika turha yrittää, kun sinne mulla on liian vähän taitoja sekä kokemusta. Mä en enää tiedä mitä tekisin, yhtäkkiä kaikki itseluottamus on karannut kauas pois ja tilalle on astunut vähemmän mukava kolmikko epävarmuus, itseinho ja alemmuudentunto. Ainoa positiivinen asia tässä on se, että alemmaksi ei voi enää vajota – suunta on siis vain ylöspäin.
Eilen aamulla treenaamaan lähtiessäni tuoksui mun mielestä ihan syksyltä. Onko se ihan oikeasti jo melkein täällä? Tämä kesä on jotenkin ollut ihan älyttömän pitkä, jollain tavalla mä alan kohta olla valmis luopumaan siitä. Syksy tuo tullessaan ainakin uuden kodin, toivottavasti myös jonkin suunnan elämälle. En mä jaksaisi kauaa enää haahuilla kysymysmerkkinä sinne tänne.
The Strokes – First Impressions Of Earth [2006]
0 kommenttia kirjoitukseen Alastaron ilta-auringossa